tuula nikulainen: joulukuuta 2018

Hjul - Jul - Joulun pyörä

Mikään ei muutu. Maan auringonkiertoon perustuva kalenterimme kuljettaa meitä vääjämättömästi kuusta toiseen, arjesta juhlaan. Vuosikalenterin pyörä ikäänkuin pysähtyy päivänseisausten aikana antaen tilaa monimuotoisille uskomuksille ja riiteille. Joulu on kasvanut niistä suurimmaksi ja myös kulttuurisesti hyvin monikerrokselliseksi kalendaari-juhlaksi. Nykymuotoisen joulun perinteiden taustat ovat kuitenkin hieman hämärän peitossa, varsinkin pesäpäivien, joista mm Kustaa Vilkuna kirjoittaa klassikkoteoksessaan Vuotuinen ajantieto. "Auringon pesiminen" (seisaus) on kiehtonut minua pitkään, samoin se, mitä sysipimeys ja valon syntymä saakaan aikaiseksi meissä.

Talvipesä, 2000 (yksityisomistuksessa). Talven sydämellä, Jouluna, karhuäiti valmistautuu synnyttämään. Karhunlapset syntyvät talvi-helmikuussa, talvisen karhun-päivän aikoihin. Talvinen hidastuminen ja omaan pesään keskittyminen on ihmisillekin luontaista.

Pesäpäivinä rakennamme Puun. Puu kannetaan sisälle taloon puettavaksi valoin ja valoa heijastavin koristein. Puusta tulee hetkeksi keskuksemme ja kodistamme pesä puun juurelle. Perinteinen joulupuu syntyy metsästä kaadetusta kuusesta. Perinteet muuttuvat, vaikka hitaasti - puu saa jäädä metsään. Nyt on suunnaton tarve istuttaa puita ja metsiä, hiilensitojia, rakentaa puusta kestäviä kotipesiä, kerrospesiä, puisia hiilinielutaloja, joiden katot ja seinustat kasvavat sammalta ja vehreää pensaikkoa lintujen ja perhosten pesiä... aurinkopeuran lepytystä!

Joulu - elämänsuojelun juhla

Linnuille ja muille eläimille pesätarpeita ja ruokaa - pesätarpeita ja ruokaa myös lahjoiksi ystäville sekä niitä eniten tarvitseville. Tärkeintä jouluna on olla antelias, luoda hyvyyttä ja näin avustaa aurinkopeuran pesintää eli Päivän synnytystä.

Aurinkopeura-mytologia on vain yksi jouluinen kerrostuma, jossa on monia kosketuspintoja meidän nykyisiin jouluperinteisiin ja -tarinoihin.

Aurinkopeura, Aurinkoäiti ja -poika

Pesäpäivät? kysyi ystäväni. Katsos kun... aurinko jää talvipäivänseisauksena pesäänsä eikä hievahda sieltä ainakaan kolmeen päivään! Siltä se ainakin tuntuu, kun käsillä ei ole sekuntikelloa, eikä horisontissa vaateria. Päivän pituus tai sen olemattomuus pysähtyy "auringon pesinnän" ajaksi. Pesinnän päätyttyä Päivä tarttuu jouluna syntynyttä aurinkopeuran vasaa sen sarventyngistä kiinni ja palaa takaisin päivää ja yötä rytmittävälle radalleen. Tätä, noin kolmen vuorokauden pituista maagista ajanjaksoa talvipäivän seisauksesta Jouluun, on vanha kansa nimittänyt pesäpäiviksi.

Aurinkopeuran synnytys palauttaa päivänkierron ennalleen. Hevoset ovat aurinkopeurojen maallisia lajitovereita ja näin saaneet juhlistaa uuden auringon syntymää joulunajan kilpa-ajoissa (Tapanin ajot) sitten roomalaisten aurinkojuhlien... Auringon paluun varmistamiseksi on sytytetty tulia, lahjottu metsäneläimiä ja henkiä sekä syöty tallissa uhriateria. Jouluna myös hellittiin synnyttävää aurinkopeuraa tuomalla keväinen varsa tupaan vahvistavalle kasvun takaavalle jouluaterialle. Tapahtuma ikuistettiin merkitsemällä varsan korkeus porstuan ovenpieleen. Toimitus oli kuin lupaus: näin me myös uutta Aurinkolasta lupaamme kohdella ja kunnioittaa! Suomessa 1600-1700-lukujen noituus-oikeudenkäynnit koskivatkin usein jouluisia syömärituaaleja tallin puolella.

Varsa tuvassa Jouluna 2003

Aurinkohirvi ja -peura sekoittuvat toisiinsa. Elias Lönnrot rinnastaa hirven ja hevosen Kalevalan kosiorunossa: kosijan tehtävänä on ensin hiihtää hiiden hirvi ja sen jälkeen suitsittava hiiden hepo. Suomalais-ugrilaisten kansojen, mm komien ja udmurtien, muinaiset pronssikorut kuvastavat hevos- ja hirvi/peuramytologian kiinnittymistä aurinkoon. Pronssivalutekniikalla tehdyt pienoisveistokset ja korut ovat olleet naisten tekemiä, joista todisteena on useista naisten haudoista löydetyt valinkauhat ja upokkaat. Todennäköiseti korujen aurinkopeura on naaraspuolinen sarvipää - aurinkoäiti peuran hahmossa, joka kuljettaa reessään auringon antamia elämänlahjoja. Pronssi on kullan ohella "aurinkometalli".

AuRingon kultaiset vuoret

Länsi-Mongolian paimentolaiset kertoivat 90-luvun alussa pelkäävänsä kiinalaisten valloitusta, sillä Altai-vuoret ovat täynnä kultaa - ja josta vuoret ovat saaneet nimensäkin. Pelko oli aiheellinen, vaikka ei niinkään kiinalaisten osalta, vaan 2000-luvulla monikansalliset kaivosyhtiöt ovat varanneet Altai-vuorten rinteitä kullan, malmin ja uraanin etsintään...

Lampaat! Emme saa unohtaa lampaita... ilman lampaita, meillä ei olisi villaa! Lampaat myös synnyttävät juuri pesäpäivien aikaan. Lammas paimentolaisen kotieläimenä on arvokkaampi elävänä kuin lihasopassa, sillä lampaan muassa kulkevat arvokkaat perinteet ja tarinat, maito sekä materiaalit asumuksiin ja vaatteisiin. Lammas onkin aurinkopeurojen sukua - ja tarinan hyvästä lammaspaimenesta tunnemme kaikki.

Vietimme kumppanini ja vanhimman lapseni kanssa kaksi kuukautta Mongoliassa v. 1992. Olin saanut tehtäväksi opettaa unohtunutta huopasaappaiden valmistustaitoa Länsi-Mongoliassa Manhkanin kylässä. Saappaiden huovutus omaksuttiin nopeasti takaisin, sillä villa oli hyvää, huovutuksen perinne käsien muistissa. Huovutustaito oli myös elävää, sillä jurttien katteet olivat edelleen hevosvetoista käsityötä, tekijät innokkaita miehiä, naisia ja lapsia. Mielenkiintoista oli seurata naisten ja miesten tasaveroista kumppanuutta työnteossa ja kotiaskareiden parissa sekä heidän hevosten ja lampaiden käsittelytaitojaan. Lähes kaikki askareet sujuivat yhteistyössä ruuan laitosta pyykinpesuun, lampaiden keritsimiseen ja huovutukseen. Naiset hallitsivat tulta ja synnytyksen (myös hevoshuovan synnytyksen). Miehet puolestaan suorittivat ateriaksi päätyvien eläinten teurastuksen. Vain synnyttänyt nainen saattoi olla läsnä eläimen teurastuksessa.

Jäätyneet aurinkopeurojen ratsastajat

Nykymongolien esiäidit ja -isät olivat 2700 vuotta sitten Altai vuorten tasankoja laidunmainaan pitäneitä skyyttejä. Ajanjaksoa 700 eaa-200 eaa kutsutaan hautalöytöjen paikan mukaan Pazyryk-kulttuuriksi. Paimentolaiset ovat haudannneet tietäjänsä, shamaaninsa ja muun ylhäisönsä palsamoituina ja hyvin varusteltuina tilaviin hirsistä rakennettuihin kurgaaneihin, jotka ovat syväjäätyneinä säilyneet meidän päiviimme asti. Runsaasti tatuoiduilla vainajilla on haudoissaan hevosia, jopa kokonainen valjakko, eli neljästä kuuteen vetohevosta lehtikullalla koristelluin valjain kuljettamassa vainajaa "auringon maille".

Venäläinen arkeologi Sergei Rudenko avasi ja tutki 40-50 -luvuilla useita Pazyrykin hautoja. Yksi mielenkiintoisimmista kurgaaneista kuului naiselle, jonka hevosilla oli peura-naamiot villasta ja nahasta muotoiltuine sarvineen. Hevosten valjaiden yksityiskohdat, soljet sekä remminjakajat olivat koristeltu pienillä lehtikullatuilla peuroilla. Samat kullatut peuraveistokset koristivat tatuoidun naisen villasta, hiuksista ja hevosenjouhista valmistettua peruukkia. Pazyryk-kulttuuri tuli suuren yleisön tietouteen Rudenkon työtä jatkavan arkeologin Natalya Polosmakin löydettyä 90-luvulla harvinaisen täysin koskemattoman haudan. Löytynyt vainaja on sittemmin nimetty Ukokin jääprinsessaksi ja Siperian jääneidoksi - ja hänen maalliset jäänteensä on nostettu kurgaanista pois tutkimuksia varten. Jääprinsessan vartaloa kiertävät upeat tatuoinnit, joista ehkä huomattavin on olkavarteen hakattu peura auringonsäteitä muistuttavine sarvineen (ks kuvia: Siberiantimes).

Mielenkiintoinen Pazyryk-kulttuuriin liittyvä yksityiskohta löytyy Rudenkon muistiinpanoista: naisten palsamoitujen ruumiiden ompeleet ovat hevosten jouhta, miesten hamppulankaa. Naiset synnyttäjinä on liitetty hevosen kautta aurinkooon, auringon antamiin elämänvoimiin ja uutta aurinkopoikaa synnyttävään aurinkoäitiin. Ei siis ihme että myös kristillisessä maailmassa, jonka uskonnon alkujuuret ulottuvat paimentolaisten maailmankuvaan, äiti Maria synnytti poikansa hevostallissa. Molemmat, sekä äiti ja poika, ovat sittemmin saaneet auringonkehrät päidensä ympärille ja keskeisen paikan joulun tallista ja valon juhlan keskiöstä.

Valokuva edinburgilaisen kirkon lasimaalauksesta
T.Nikulainen

Lähteitä matkan varrelta mm.
Autio Eero (2000) Kotkat, hirvet, karhut : permiläistä pronssitaidetta.
Rudenko, Sergei (1970): Frozen Tombs of Siberia The Pazyryk Burials of Iron-Age
Vilkuna Kustaa (1950): Vuotuinen ajantieto
Kirjoitelma on päivitetty vanhasta blogikirjotuksestani vuodelta 2009 ja 2015
(Päätin julkaista jutun uudestaan luettuani riitaisaa keskustelua joulusta -mikä on oikeaa joulua ja mikä ei...)