Meri on kotimme. Sea is Our Home:

Laura Naukkarinen: äänet, Tuula Nikulainen: veistokset, Andréa Vannucchi: valot ja varjot

Jungfruskär   7.6-31.8.2014

Saaristomeren kansallispuiston tiedote:

Saaristomeren kansallispuiston saarella voi tutustua kesänajan Itämeren alkuperäisasukkaiden merielämästä kertovaan installaatioon. Installaation ovat toteuttaneet varsinaissuomalaiset taiteilijat: äänitaiteilija ja säveltäjä Laura Naukkarinen, folkloristi ja ympäristötaiteilija Tuula Nikulainen sekä valokuva- ja yhteisötaiteilija Anréa Vannucchi.

Saaristomeren kansallispuistoon kuuluvan Jungfruskärin saaressa odottaa kävijöitä taideyllätys. Luontopolun varrella sijaitsevaan vajaan on rakennettu pieni installaatio, MERI ON KOTIMME, joka heijastaa Itämeren tarunomaisten alkuperäisasukkaiden, hyljeolentojen elämää. Installaatioon voi tutustua maksutta 7.6.-31.8. välisenä aikana. Installaation ovat toteuttaneet kolme Varsinais-Suomalaista taiteilijaa: Laura Naukkarinen, Tuula Nikulainen ja Andréa Vannucchi.


”Hylkeet ovat Itämeren susia, hyljeksittyjä, joiden syyksi luetaan monet ihmisten aiheuttamat ongelmat Itämeren ekosystemissä,” toteaa Nikulainen, joka on perehtynyt hylkeistä kertoviin taruihin. Pohjoisella pallonpuoliskolla on vanhoja selkie-tarinoita, jossa hylje muuttuu ihmiseksi ja ihminen hylkeeksi. Laajalle levinneet myytit kertovat hyljenaisesta, jonka kalastaja ryöstää vaimokseen, mutta tilaisuuden tullen vaimo kuitenkin karkaa takaisin merelliseen kotiinsa. On myös uskomuksia, jossa hukkunut tai hukuttautunut ihminen jatkaa elämää hylkeen muodossa.

Jungfruskärin saari sijaitsee Paraisten kunnan Houtskarissa, Saaristomeren kansallispuiston luoteiskulmassa, keskellä Kihtiä. Jungfruskärin saarelle ei kulje yhteysalusliikennettä, joten oma vene tai taksivenekyyti on tarpeen. Saaren telttailupaikka palvelee myös meloen paikalle tulevia.

Taiteilijat:

Äänitaiteilija ja säveltäjä Laura Naukkarinen Kemiönsaaresta on kansainvälisestikin tunnettu erityisesti kokeellisesta folkmusiikistaan, jota hän on tehnyt nimellä Lau Nau. Naukkarinen on tehnyt myös elokuvasävellyksiä sekä improvisoitua musiikkia mykkäelokuviin. Hän käyttää musiikissaan oman äänensä ja laajan soitinvalikoiman lisäksi esineiden tuottamia ääniä sekä kenttänauhoituksia.

Folkloristi ja ympäristötaiteilija, angelniemeläinen Tuula Nikulainen, on työskennellyt pitkään kuvataiteilijana sekä ympäristö- ja yhteisötaiteen saralla. Hän on tuottanut mm. Halikonlahti Green Art -tapahtuman sekä muita taidetta ja ekologiaa yhdistäviä projekteja, joissa teokset ottavat kantaa erilaisin teoin ympäristön tilan huomioimiseksi.

Andréa Vannucchi on brasilialainen valokuvataiteilija. Hän toimi aiemmin fyysikkona ja opettajana, mutta jätti yliopistouran yli kymmenen vuotta sitten taakseen ja löysi paikkansa Särkisalosta. Hän käyttää usein optista välinettä soveltaen teoksissaan valon heijastusta ja diffraktiota. Vannucchi vaikuttaa myös yhteisötaiteen saralla.

Houtskärin laiturissa

Andréa luo valoja ja varjoja

installaation synnytystä

Hylky - hylje (Outcast)

Tilateos Salon taiteilijaseuran juhlanäyttelyssä
Ääni: Lau Nau eli Laura Naukkarinen äänet ja Hyljeksityt

Paikka: entinen, nyt vallattu, Perniön kunnantalon huone:

Äänestä hyljeksittyjen puolesta:

Hyljeksityt, Saaristomeren kansallispuisto Sinisimpukka

Hyljeksityt. Outcasted.

Saaristomeren kansallispuisto Sinisimpukka

Hyljeksityt. Outcasted. 15.2-31.3.2013

Hyljeksityt. Outcasted.

Saaristomeren luontokeskus Sinisimpukka

 15.2-31.3.2013

Teosten alku-inspiraationa ovat olleet Pohjanmerellä Helgoland-saaressa tapaamani hylkeet, jotka eivät kaihda ihmisiä, koska hylkeitä ei ole metsästetty vuosikymmeniin. Olen tavannut myös Saaristomerellä kallioluodoilla lepääviä isojakin hyljelaumoja - ja kuunnellut hylkeiden laulua. Saaristomeren hylkeet ovat varuillaan.

Hylkäämme ja hyljeksimme, meillä jokaisella on hylkynä olemisen kokemuksia.

Hyljeksimme luontoa, varsinkin niitä olentoja, joiden kanssa jaamme yhteisiä resursseja, ravintoa. Jaamme myös näiden olentojen kanssa ongelmamme: aaltovoima hiertää kiviä vasten muovijätteemme pienen pieniksi partikkeleiksi, myrkyllisiksi ainesosiksi, jotka rikastuvat ravintoverkostossa hylkeisiin, kaloihin ja takaisin ihmiseen. Muoviperäiset ympäristömyrkyt aiheuttavat olennoille vakavia vaurioita, hitaasti ja huomaamattomasti.

Pohjoisella pallonpuoliskolla on tarinaperinne, joka on parhaiten säilynyt Skotlannissa: selkie-tarinat. Selkie on olento, joka on ollut hylje ja muuttunut ihmiseksi -ja päinvastoin. Kreikasta on löytynyt myös hauta, jossa nuoren naisen viereen on haudattu hylje - selkie-puoliso?

Toivon teosteni avaavan keskustelua mertemme susista, hylkeistä, uusista näkökulmista: yhteiselon, kulttuurin ja tarinoiden rikkaus? Ja ne muoviroskat...

Veistokset on tehty hylätyistä materiaaleista, roskista ja löydöistä. Teosluettelo:

1. Pinnan alla, 2013. Tekstiili, metalli, paperi, sideharsokipsi, lasten hylkäämät muovilelut (kindermunista ym).
2. Helgoland, pyhä maa, 2012. Valokuva kanvakselle, punainen lanka.
3. Tuntematon selkie 2012. Tekstiili, metalli, paperi
4. Isoäiti, 2012. tekstiili, metalli, paperi, punainen lanka
5. Hylje-muotokuvia, 2011. Valokuvat (Helgolandista) hyötyissä kehyksissä.
6. Kuutti. Puno oma kuteesi verkkoon! Yhteisteos/ryijyveistos 2013. 

Ryijytekniikka on syntynyt ainakin tuhat vuotta sitten, ehkä siitä oivalluksesta, että eläin on elävänä arvokkaampi yhteisölle -ja ekosysteemille)kuin kuollut eläin. Ryijy matkii eläimen turkkia.

Tervetuloa!

Hyljenainen

On yö ja täysikuu. Kalastaja näkee luodolla liikettä. Lienevät harmaahylkeitä, hän tuumaa. Kuunvalo saa kalastajan pysähtymään ja tarkkailemaan notkeasti liikehtiviä hylkeitä. Hän huomaa hylkeiden riisuuntuvan. Pian kalliolla tanssii alastomia nuoria naisia kuun valossa. Näystä lumoutuneena kalastaja soutaa hiljaa saaren taakse ja rantautuu. Hän varastaa yhden kalliolla lojuvista hylkeennahoista ja piilottaa sen veneeseensä ja jää odottamaan...

Aikansa ihmisinä ilakoituaan naiset sujahtavat hylkeennahkoihinsa ja sukeltavat takaisin mereen.  Paitsi yksi, sillä hän ei löydä nahkaansa, eikä siten voi seurata muita aaltoihin. Mies nousee veneestä kalliolle ja lupaa palauttaa naiselle tämän nahan yhdellä ehdolla: naisen on suostuttava hänelle vaimoksi ja elämään kanssaan maanpäällistä elämää. Seitsemän vuoden kuluttua vaimo saisi nahkansa takaisin ja voisi halutessaan palata mereen. Hyljenainen myöntyy, astuu veneeseen ja kalastaja soutaa nuorikkonsa kanssa kotiin. Mies säilöö hylkeennahan puiseen kirstuun ja kätkee kirstun avaimen. Nainen asettuu miehen taloon, he perustavat perheen, saavat lapsen ja elävät yhdessä ihmisten elämää iloineen ja suruineen. Kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä. Vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa hyljevaimo on alkanut riutua ja voida päivä päivältä ja vuosi vuodelta huonommin. Hän laihtuu ja kalpenee, ennen niin tuuheat kauniit hiukset ohenevat, iho kuivuu ja halkeilee, askeleet käyvät aina vain raskaammiksi. Kunnes seitsemän yhteisen vuoden jälkeen vaimo vaatii saada nahkansa takaisin, mutta mies ei suostu, koska pelkää vaimon karkaavan takaisin mereen. Hän piilottaa kirstun avaimen parempaan piiloon, mutta ei huomaa lapsen tarkkailevan hänen toimiaan. 

Kalastaja rakastaa vaimoaan. Hän haluaa pitää tämän siitä huolimatta, että näkee vaimonsa riutuvan ja rumentuvan silmissään. Lapsi säälii äitiään. Hän on aavistanut äitinsä hylkeennahan piilopaikan, joka on vanha lukittu kirstu. Lapsi tietää avaimen säilytyspaikan. Hän hakee avaimen, avaa kirstun ja vie äitinsä hylkeennahan luo. Äiti, hyljenainen, kaappaa nahan kainaloonsa ja lapsi käsipuolessaan he rientävät yhdessä rantaan. Hyljenainen solahtaa nopeasti nahkapukuunsa ja sukeltaa takaisin meren valtakuntaan lapsi mukanaan. 

Hyljenainen ui vanhaan kotiinsa tavatakseen jälleen sisaruksensa ja muun perheensä. Perhe ilahtuu ja toivottaa äidin ja lapsen tervetulleeksi merenalaiseen kotiinsa. Kotiinpaluun myötä hyljenainen voimistuu ja parantuu. 

Maan päällä kaipaava isä etsii lastaan päivittäin rannoilta ja luodoilta. Jonkin ajan kuluttua hyljenainen päättää palauttaa maalla syntyneen lapsensa rannalle, takaisin isänsä huostaan, sillä maalla syntyneet kuuluvat maalle. 

Maalla lapsi unohtaa pian merenalaiset kokemuksensa, mutta palaa usein täydenkuun aikaan rantakivelle kuuntelemaan hylkeiden laulua ja ikävöimään merelle.

Satu, jonka olen "joskus jossain kuullut tai lukenut" ja kirjoittanut myöhemmin muistiin.

Kuvat Taika Bottner

Uhan alinen

Uhan alinen (Seinäjoen taidehalli 2010) 

Alinen on paikka maan alla, josta voi hakea parantavaa voimaa. Jokaisella on oma reittinsä aliseen.

Uhan alinen on leiri (-installaatio) joka kumpuaa elämäntapojen sukupuutosta. Maapallon eliö-lajiston sukupuuttoaallon  mukana ovat myös vaihtoehtoiset ja usein luonnonresurssien kanssa tasapainossa elävät kulttuurit ovat huuhtoutumassa historiaan. Leiri elämäntapana ja asumismuotona on katoamassa Euroopasta kokonaan pois.

Teoskokonaisuus on jatkoa Huivi-nimiselle installaatiolleni vuodelta 2005. Tuolloin kirjoitin näyttelyn esitteeseen seuraavasti:

Euroopassa on meneillään laajoja vähemmistökulttuurien integraatio-hankkeita mm. Unkarissa ja Unioniin liittymässä olevissa maissa. Erilaisuuden kulttuureja, viimeisiä ”köyhän elämän” saarekkeita ollaan systemaattisesti hävittämässä. Koulunkäynnin pakollisuuden ja terveydenhoidon siivellä halutaan poistaa kaikki muut elämäntavat ja asumismuodot, jotka eivät perustu ympärivuotiseen sähkö- tai öljylämmitteiseen laatikkoasumiseen. Tavoitteena on saavuttaa elintaso, jossa kaikilla on mahdollisuus kasvattaa jatkuvaa kuluttamistaan. Köyhyyden, yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden arvot, samalla luontoon sopeutuva rikas elämä, ovat sukupuuton partaalla....

Olin juuri palannut työ- ja näyttelymatkalta Unkarista. Budapestissa en saanut palvelua kahviloista tai ravintoloista jos päässäni oli huivi. Kauppahallissa perääni huudeltiin. Kävin Budapestin keskustan tuntumassa alueell,a jossa vielä 80-luvulla oli mustalaisleirejä. Alue oli puhdistettu ja tilalla oli korkea-aitaisia vartioituja parkkialueita. Kuulin että Unkarissa on paljon hankkeita ja rahaa mm. transsilvanialaisten romanien sopeuttamiseksi eurooppalaiseen yhteiskuntaan. Mitä tämä sopeuttaminen tarkoittaa? Tuskin kenellekään on tullut mieleen palauttaa ja tukea romanien perinteistä ja kestävää leiri-elämäntapaa (leirit ovat olleet paikallaan pysyviä, jos elinmahdollisuudet, “laitumet” sen sallivat): paikata ja parantaa telttoja ja vaunuja, istuttaa omenapuita ja perustaa luonnonkukka- ja tai lääkekasviviljelmiä, kohentaa hevosten olosuhteita, aitauksia, vankkureita jne - vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Aihe on edelleen ajankohtainen Euroopassa tapahtuvien romanileirien “puhdistusten” sekä Suomessakin pinnalla olevan maahanmuuttaja-, työurien pidennys-, ym elämäntapa- ja kerjäämiskeskustelujen sekä näihin liittyvän lainsäädännön muutostyön takia. Samaan aikaan toisaalla maailman huipputaloustutkijat puhuvat degrowth-välttämättömyydestä ja etsivät keinoja globaalin talouskasvun kääntämiseen hallittuun laskusuuntaan.

Olen syntynyt 50-luvun lopulla, intohimoisten suunnistajien metsissä telttaillen kasvatettu esikoinen. Olin alle kymmenvuotias kun tumman olomuotoni takia sain tuntea muumio-omenan läsähdyksen selkääni ja huudon: "mene matkoihisi mustalaislikka".

Isäni kuoleman jälkeen olen miettinyt paljon: mitä 50 vuotta on merkinnyt ihmisyyden ja ympäristömme muutoksena? Mitä meiltä puuttui 50 vuotta sitten? Olemmeko saavuttaneet sen vai kenties menettäneet? Matemaattisestikin laskettuna tuolloin elämämme ja luonnonvarojen kulutus oli maapallon kestokyvyn mittaista. Lohdullista on tietää jopa 1/3 maailman väestöstä elävän edelleenkin kestävästi, mutta annammeko sen jatkua? Samaan aikaan maapallon väestöstä 1/3 kamppailee elämästä ja 1/3 elää monin kerroin maapallon resurssien yli.

Taiteilijana haluan kannustaa kaikki ihmisiä kääntämään selkänsä jatkuvan talouskasvun uskolle, ja parantamaan näin takuuvarmasti elämänlaatua, niin oman kuin maapallolla kamppailevien ihmisten sekä koko uhanalaisen eliökunnan...

Hyljeksityt - matkakirja. Helgoland

Spitsbergen. Longyearbyen  library lounge.

Matkakirja Ars Navigare -purjehdukselta toukokuussa 2010: 

Selaa kirjaa tästä linkistä

kuvat c Tuula Nikulainen