Aikansa ihmisinä ilakoituaan naiset sujahtavat hylkeennahkoihinsa ja sukeltavat takaisin mereen. Paitsi yksi, sillä hän ei löydä nahkaansa, eikä siten voi seurata muita aaltoihin. Mies nousee veneestä kalliolle ja lupaa palauttaa naiselle tämän nahan yhdellä ehdolla: naisen on suostuttava hänelle vaimoksi ja elämään kanssaan maanpäällistä elämää. Seitsemän vuoden kuluttua vaimo saisi nahkansa takaisin ja voisi halutessaan palata mereen. Hyljenainen myöntyy, astuu veneeseen ja kalastaja soutaa nuorikkonsa kanssa kotiin. Mies säilöö hylkeennahan puiseen kirstuun ja kätkee kirstun avaimen. Nainen asettuu miehen taloon, he perustavat perheen, saavat lapsen ja elävät yhdessä ihmisten elämää iloineen ja suruineen. Kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä. Vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa hyljevaimo on alkanut riutua ja voida päivä päivältä ja vuosi vuodelta huonommin. Hän laihtuu ja kalpenee, ennen niin tuuheat kauniit hiukset ohenevat, iho kuivuu ja halkeilee, askeleet käyvät aina vain raskaammiksi. Kunnes seitsemän yhteisen vuoden jälkeen vaimo vaatii saada nahkansa takaisin, mutta mies ei suostu, koska pelkää vaimon karkaavan takaisin mereen. Hän piilottaa kirstun avaimen parempaan piiloon, mutta ei huomaa lapsen tarkkailevan hänen toimiaan.
Kalastaja rakastaa vaimoaan. Hän haluaa pitää tämän siitä huolimatta, että näkee vaimonsa riutuvan ja rumentuvan silmissään. Lapsi säälii äitiään. Hän on aavistanut äitinsä hylkeennahan piilopaikan, joka on vanha lukittu kirstu. Lapsi tietää avaimen säilytyspaikan. Hän hakee avaimen, avaa kirstun ja vie äitinsä hylkeennahan luo. Äiti, hyljenainen, kaappaa nahan kainaloonsa ja lapsi käsipuolessaan he rientävät yhdessä rantaan. Hyljenainen solahtaa nopeasti nahkapukuunsa ja sukeltaa takaisin meren valtakuntaan lapsi mukanaan.
Hyljenainen ui vanhaan kotiinsa tavatakseen jälleen sisaruksensa ja muun perheensä. Perhe ilahtuu ja toivottaa äidin ja lapsen tervetulleeksi merenalaiseen kotiinsa. Kotiinpaluun myötä hyljenainen voimistuu ja parantuu.
Maan päällä kaipaava isä etsii lastaan päivittäin rannoilta ja luodoilta. Jonkin ajan kuluttua hyljenainen päättää palauttaa maalla syntyneen lapsensa rannalle, takaisin isänsä huostaan, sillä maalla syntyneet kuuluvat maalle.
Maalla lapsi unohtaa pian merenalaiset kokemuksensa, mutta palaa usein täydenkuun aikaan rantakivelle kuuntelemaan hylkeiden laulua ja ikävöimään merelle.
Satu, jonka olen "joskus jossain kuullut tai lukenut" ja kirjoittanut myöhemmin muistiin.
Kuvat Taika Bottner
