Elämä on palamista.

Työskentelen parhaillaan Teatteri Quo Vadiksen uusimman projektin Burning Burning parissa: lavastusta ja visualisointia. Työ on tiimityötä: heittelemme palamisen ideoita tuleen, jossa visuaaliset elementit synnyttävät tekstiä ja päinvastoin. Ajankohtaiset tapahtumat tuovat lisää happea luomisen liekeille.

Islanti

Kaksi päivää sitten alkoi savu nousta Vatnajökull-jäätikön kyljestä. Ei savua ilman tulta. Islannin aktiivisin tulivuori Grimvöten päätti purkautua. Nyt savupatsas ulottuu jo uloimpaan stratosfääriin asti levittäen äitimaan sisuksista kumpuavaa tuhkaa mereen, Grönlantiin, Siperiaan, pian Skotlantiin ja ehkä muuallekin Eurooppaan. Eikä siitä ole kuin vuosi, kun matkustin osana tuhkakansanvaellusta purjehtien, junaillen ja laivaillen Kielistä kotiin. Koskaan aikaisemmin ei ole osunut kohdalleni niin iloista ja onnellista matkaseuraa: kaikilta olivat kiireet tuhkapilven myötä kaikonneet. Ottaisimmepa vaarin äiti Maan palavista puheenvuoroista!

Burning Burning Quo Vadis

Tuhka 

Tuhka on kasvi- ja eläinsolukkojen palamisjäännös. Kasvien tuhkassa on kaliumia, natriumia, kalsiumia, magnesiumia, rautaa, fosfaatteja, sulfaatteja ja karbonaatteja. Aikamoista lannoitusainetta. Nykyisin energiapuun tuhkaa ei kuitenkaan suositella lannoitteeksi kasvimaalle, koska se sisältää niin paljon sinne ei-kuuluvia ympäristömyrkkyjä, raskasmetalleja, mm. kadmiumia ja lyijyä. Emme pääse karkuun virheitämme. 

Meret happamoituvat. Ennen kemiallisia valmistusmenetelmiä soodaa uutettiin meriheinien tuhkasta. Sooda on vanha saippuan raaka-aine. Soodaliuos on emäksistä, liukasta ja lipevää sekä puhdistavaa. Tuhkaa liottamalla syntyy lipeää, voimakkaan emäksistä ja syövyttävää lientä. Kuka lipeää?

Vuoroin saamme saippuaoopperaa ja toisena vuonna tuhkatkin viedään pesästä. Tuhkien viemisestä seuraa sadon väheneminen, sillä ei ole millä lannoittaa. Elämämme on happo-emäs-tasapainottelua: niin arkemme kuin terveytemmekin sekä ympäristömme vointi että puheenparsi riippuvat hapoista ja emäksistä.

Emäs 

Emäs-sana viittaa emoon, emään, josta meillä on myös johdannainen emätin. Ei voi olla sattumaa, että kuukausittainen munasolun irtoaminen eli ovulaatio saa aikaan emäsryöpyn emättimeen. Hedelmöittymiseen tarvitaan emäksistä siemennestettä, joka suojaa ja kuljettaa siittiöitä kohti munajohtimia. Ovulaation aikana kohdunkaulassa sijaitsevat rakkulat erittävät myös emäksistä limaa siittiöiden suojaamiseksi. Varsinainen hedelmöittyminen sekä sikiön kehitys tapahtuvat emäksisessä ympäristössä. Emättimen liika happamuus voi puolestaan estää hedelmöittymisen. Emä-sana kuuluu äidinkielemme vanhimpaan sanastoon.

Kielen vanhimman kerrostuman sanat kertovat ymmärryksestä, jossa kaikki teot, asiat, oliot ja aineet ovat yhteydessä toisiinsa. Ruokaa tarkoittava vanha sana on pala, joka esiintyy vieläkin aamupalana, huikopalana. Palaminen on energiaa, tuhka uutta emäsvoimaa. 

Huopa
Olen käsitellyt paljon villaa huovuttamalla. Huovuttaminen on emäksinen prosessi jossa hyödynnetään villan heikkoutta emäkselle. Emäksisellä saippualla liuotetaan kuidun keratiinipintaa, jotta saadaan kuidun pintasuomut esille, karhelle, lämmön ja muokkauksen vauhdittaen prosessia. Huovutuksessa villan käpysuomut nousevat ja kiinnittyvät toisiinsa, takkuuntuvat. Mitä kauemmin huovutetaan, sitä tiukempaa huopaa syntyy. Huovutus on kuin synnytys.

Mongolia, Mankhan Sum 1992

Mongolia
Altai-vuorilla vaeltaessani ymmärsin ehkä jotain hyvin perimmäistä. Piikkipensasmaiseen aluskasvillisuuteen oli takertunut lampaan villoja. Mietin, miten ihmisten on täytynyt jo aikojen alussa kerätä villilampaiden karvoja talteen ja pehmittää niillä vuoteensa. Arvelen edelleen, että maailman ensimmäinneen huopa on syntynyt rakastelemalla! (ja olen saanut teorialle vahvistusta, siitä joskus myöhemmin)

Mongoliassa jurtan huopaisten seinien valmistukseen osallistuvat kaikki, lapsista mummuun ja vaariin. Vanhimmat naiset, emot, kantavat vastuun, sillä naisilla on luontaisia maagisia kykyjä, joilla varmistetaan hyvän huovan synty. Mongolien naista tarkoittavasta sananjuuresta eme johtuvat myös sanat vaimo, kätilö, lääke, parantaja, lääkäri, yrtti, lääke ja huume. 

Hevosten tai kamelien vetämä huopa syntyy kuin taiasta: naiset asettelevat villat sikin sokin ristiin rastiin äitihuovan päälle, miehet käärivät villat sydänpuun kanssa tiukalle rullalle, sitovat sen ja käärivät äidin ja tyttären vielä vuotaan. Tyttöä juotetaan lämpimällä saippualiuoksella, naiset viimeistelevät hevosten perään kiinnitettävän raskaan paketin ripsottelemalla sen päälle hapanta tammanmaitoa - sanovat näin pyhän valkean villan säilyvän valkeana. Koen sen myös rituaalisena eleenä tasapainolle sekä happaman ja emäksen hedelmälliselle liitolle. 

Jonkin ajan kuluttua ratsastamalla vetäen pyöritetty käärö avataan. Onnenhuokaus, sillä ihme on jälleen kerran tapahtunut: villakuidut ovat tiivistyneet vahvaksi kankaaksi, huovaksi, ilman sitovia lankoja, kudetta tai lointa.

Huopa on ihmisen vanhin jaloste eli  tietoisesti raaka-ainetta jalostamalla synnytetty. Villan luontainen happamuus (ph) on sama kuin ihmisen iholla. Joseph Beuys on kutsunut huopaa ihmisen "toiseksi ihoksi".  Tuore huopa on huuhdeltava huolella ja mahdollisuuksien mukaan tasapainotettava heikolla orgaanisperäisellä hapolla. Muinaiset soturit osasivat vahvistaa huopahaarniskoitaan kastelemalla ne aika ajoin viinietikkaan (Tacitus). Ihmisen emäksiset eritteet kuluttaisivat huovan loppuun -ja tuhka. Tuhka syö villaa, joten nykyään jurtan huovat onkin suojattu puuvillakankailla tai ruokomatoilla.

Huopa ei pala, vaan muuttuu tulessa suoraan tuhkaksi.

Ematutu

Vuonna 2004 tein näyttelyä Baskimaahan eli Euskal Herriaan. Etsin käymälää. Vertailin ovitekstejä ja löysin etsimäni tavaamalla ovesta  eme-jotakin! Euskara-kielentutkiskelu tuotti mielenkiintoisen tuloksen: emätin on baskin kielellä ematutu. Sukulaisia olemme, emojen kautta! Eipä tuota olleet huomanneet baskimaahan avioituneet suomalaiset oppaammekaan...

Grimsvötn´n tuhka

Grimsvöt´n tuhka on vulkaanista tulivuoren tuhkaa, joka koostuu kivi- ja lasihiukkasista, maan kuoren sydämen palasista, sekä orgaanisista palamisjäänteistä.  

Tulivuori puhuu: liikkukaa hiljaa, ajan kanssa, pysykää maanpinnalla ja huolehtikaa ympäristönne tasapainosta lisäämällä emästä, emoisuutta, suojaa. 

Jos joku puhuu potaskaa hän suoltaa uutettua tuhkaa, syövyttävää emäksistä tarinaa. Kaikella on rajansa: liika syövyttää, syöpyy syöpä.

Quo Vadis Burnin Burning produktion huopaisia (villaisia!) sitaatteja - kokeiluja Saaren kartanossa 2010. Ensi-ilta 10.9.2011
Halikonlahti Green Art

Huplista kevät! Yhtä köyttä yhdessä tehden...

Aamu valkeni harmaana: maaliskuun maalari ei tunnu saavaan maalausta aikaiseksi: taas on taulunpohja uudessa lumisessa pohjamaalissa. Miten se näyttääkään niin harmaalta! Keväisen lohdun tuo vanha sanonta: "‎joka takitta lakitta maaliskuussa halkoja hakkaa, se kintaat kädessä toukokuussa sontaa kantaa"...

Lisäaikaa sisä-kädentöille.

Kerron huplista ja hupliköysistä. Ehkä keksit niille keväistä käyttöä! Ikkunalaudat ovat täynnä orastavia tai vielä itäviä kasvualustoja. Köysillä voi loihtia lisää kasvatustilaa virittelemällä amppeleita. Tai jos et ole viherpeukalo, vaan paremminkin ikiliikkuja, köydet ovat parhaita hyppynaruja! Puisella hupli-ukolla saat näppärästi aikaiseksi oikeaa köyttä. Materiaaleiksi sopivat mainiosti matonkuteet.

Mikä hupli?

Sain joulun alla pullean kirjekuoren ystävältäni Turkka Aaltoselta. Sisältä löytyivät puinen vekotin ja piirretyt vekottimen käyttöohjeet. Ensikatsomalla hupliksi nimetyn vekottimen toimintaperiaate ei selvinnnyt - oli pakko tarttua hupliin.

Yllätyspostin ajoitus oli loistava, sillä suunnittelin Salon kaupungin Polku-projektiin työpajaa teemalla "Aika - käsityöt". Hupli antoi vauhtia, sisältöä ja uusia ideoita. Hupli on Turkka Aaltosen mukaan ikivanha kivikautinen työkalu ja ollut viimeksi käytössä useilla alkuperäiskansoilla.

Hupliköyden tekoa päiväkodissa

Yhteen köyteen valmistetaan kolme säiettä. Kutsun säikeitä alkuköysiksi (=kaksinkertainen matonkude).

Köysien valmistaminen sujuu 9 lapsen ryhmässä seuraavassa työjärjestyksessä:

Ensin työnjako. Tarvitaan kolme "huplin pyörittäjää", kolme "köyden vartijaa" ja kolme "laadun tarkkailijaa". Jokainen lapsi on vuoroin pyörittäjä, vartija ja tarkkailija. Näin syntyy yhteensä kolme köyttä.

1. Ensimmäiset kolme pyörittäjää valitsee kukin yhden matonkudekerän eli värin "alkuköyteen". Yksi valmis köysi tarvitsee kolme alkuköyttä. Käytimme mummuni vanhoja matonkuteita. Lisäksi teimme köysikudetta lasten kotoa tuomista vanhoista tekstiileistä, joista kullakin oli tarina kerrottavanaan.

Matonkude (eli alkuköyden kude) viedään köydenvartijan kädessä olevan kepin kautta kaksin kerroin huplin päähän kiinni.

Huplin pyörittäjä pyörittää alkuköyttä myötäpäivään. Köyden laaduntarkkailijat valvovat että kierteestä tulee tarpeeksi tiukka. Tavoitteena on kieputtaa kaikkien kolmen alkuköyden kierteet suurin piirtein samalle kireydelle. Toiset köydenpyörittäjät tarvitsevat huplin pyöritykseen hieman taustatukea. Pyöritysliike voi olla oudostaan vaikea ja raskaskin.

Alkuköysi irroitetaan huplista. Ensimmäiset köydenpyörittäjä sekä -vartija jäävät odottamaan kahden muun alkuköyden valmistumista pitämällä omaa alkuköyttä kireällä. Kaksi muuta pyörittäjää valmistavat vuorollaan alkuköyden kiertäen matonkudetta huplilla samaan suuntaan eli myötäpäivään.

Kaikki kolme valmista alkuköyttä siirretään huplin päähän. Kukin köydenvartija pitää huolta että alkuköysi pysyy yhteen köyteen kieputettaessa sopivan kireällä ja erillään toisista köysistä (köydet eivät saa kipartua ja löysä köysi alkaa helposti pomppimaan kieputettaessa). Kolme alkuköyttä kieputetaan huplilla yhdeksi köydeksi vastapäivään. Suunta on tärkeä! Alkuköydet myötäpäivään ja varsinainen köysi vastapäivään.

Valmis köysi irroitetaan huplista ja köyden päät solmitaan. Tehtäviä vaihdetaan, kunnes jokainen on saanut olla pyörittäjä, vartija ja tarkkailija...

On syntynyt kolme hupliköyttä!

Valmiit köydet ovat lastenkin mielestä todella kauniita. Keksimme yhdessä erilaisia leikkejä mihin köysiä voi käyttää: hyppynarua, hiirenhäntää, hevosta, nattaa, arvoitusta, hinausta, majan sidontaa...

Köysien tekeminen olikin "lasten leikkiä": köysi syntyi helposti. Yksin tehdessä pitää miettiä mihin sitoa alkuköydet odottamaan yhteen kieputusta. Alkuköydet on mitoitettava saman pituisiksi, jotta yhteen kiertäminen onnistuu nätitsi ilman köydenvartijoita. Turkan piirustuksessa olevaa "köyden erottelija -kauhaa" en ole kokeillut.

Minä tarvitsen köydenvartijan pitämään alkuköyden päästä kiinni. Apulainen voi pitää myös sormillaan yhteen kietoutuvat alkuköysien päät erillään, jotta kiertyminen etenee tasaisesti hupli-päästä kohti köyden toista päätä. Silloin kun jokaisella alkuköydellä on oma köydenvartijansa yhteen kieputuksessa, ei alkuköyden pituudella ole niin väliä. Vartija säätelee köyttä ja pitää myös alkuköyden muista sopivasti erillään. Kiertymisen edetessä köydenvartijat siirtyvät hieman lähemmäksi toisiaan. Lopulta kaikkien vartijoiden kädet ovat lähes nipussa köyden kieputtua loppuun saakka. Lyhyin alkuköysi määrää valmiin köyden pituuden ja siihen kohtaan laitetaan hevosenhäntäsolmu.

Hupliköydet hurmaavat. On mukava napata kyläreissulle koriin muutama kerä mummon vanhoja matonkuteita ja hupli. Köydenteko on hauskaa ja lopputulos aina yllätyksellisen kaunis.

Tätä kirjoittaessani aurinko ja tuuli paiskovat lunta alas puista. Aurinkokeräimet kehräävät 55 C asteista vettä varaajaan. Lumihangen pintaa syvemmällä sykkii lämmin kevään sydän.

Parsimisen taide

Valitettavasti minulla ei ole kuvaa loppuun kuluneesta parsitusta villapaidastani, mutta näitä riittää...

Yhden kauneimmista villapaidoista olen nähnyt taiteilija Outi Heiskasen yllä: tumman harmaa villapaita oli parsittu sieltä täältä kirkkaan värisillä langoilla. Parsimisen taidetta. Siitä on kauan, yli 20 vuotta. Sain siitä inspiraation parsia villapaitojeni hihansuita erivärisillä langoilla. Hihansuut näet menevät rikki puulämmittäjällä: hihat toimivat vaistomaisesti patalappuina uunin luukkuja päivittäin avatessa. Olen kuullut muidenkin käyttävän hihansuitaan... 

Olin parsinut lempivillapaitani hihat kyynärpäitä myöden, huolellisesti eri väreillä. Lapset olivat pieniä. Äitini halusi olla avuksi ja nappasi kevään kynnyksellä kaikki villavaatteeni pestäväkseen. Ihanaa! Jonkin ajan kuluttua sain raikkaat puhtoiset pässinpökkimät takaisin kaappeihin odottamaan uutta talvea. Lempivillapaitaani käyttäisin kesän viileinä iltoina ja nuotiolla... MUTTA paitaani oli ilmestynyt uudet hihat, siistit yksiväriset! Voi ei... toki äidin tarkoitus oli mitä parhain ja kaunein.

Parsiminen unohtui vuosiksi. Tyydyin reikäisiin, kunnes ymmärsin löytäneeni kotimme vintiltä jotain hyvin kaunista ja arvokasta. Kotimme on 50-luvulla lakkautettu koulu (1904>).  Lakkauttamisen jälkeen koulun tiloissa on ollut mm puusepän työpaja. Hänen jäljiltään vintti on täynnä erilaisia puisia pulikoita, palikoita ja raakapuupaloja sekä sorvattuja aihioita. Vintti on ollut myös lasten aarreaitta: sadoittain erilaisia "varaosia" sekä puupyöriä, joita sai kuvioitua tusseilla ja joista pihaleikeissä vaurioituneet metalli- ja muoviautot saivat uusia osia vaurioituneiden tilalle, sekä uutta ilmettä. Pyörien lisäksi vintiltä löytyy laatikoittain puisia nappeja ja papiljotteja. Suosittua leikkilinnoitusten rakennusmateriaalia olivat karkeasti sorvatut ontot tolpat.  Näitä "tykin piippuja" ja "linnoitustolppia" oli vaneri-tynnyreittäin. Vinttimme on ollut - ja on sitä edelleen - runsauden sarvi ja ehtymätön materiaalivarasto, josta lapset ovat ammentaneet aineksia luomisintoonsa ja leikkeihin.  

Yksi pyörämalli, joka ei vaikuttanut kuuluvan lelu-autojen sarjaan, oli kiinnostava, mutta jolle en keksinyt alkuperäistä käyttötarkoitusta vuosiin. Mallista löytyi eri työvaiheita mutta vain muutama kauniisti viimeistelty hiottu pyörylä. Rei´än sijaan pyörylässä oli sorvattu monttu.  

Paluu vintille

Etsin taas rekvisiittaa, sillä kertaa koulun satavuotisjuhliin.  Purukasojen seasta käteeni osui päästään kauniin pyöreäksi hiottu tappi. Vaistomaisesti etsin käsiini kauniisti hiotun montullisen pyörylän, joita olin nostanut purujen seasta erilleen muutaman - ja kas, ne sopivatkin yhteen! Aivan selvästi sieni!  Mutta mikä sieni...

Pian selvisi: parsimissieni!

Parsimissienen ontto jalka on neulojen säilytystä varten. Tämä työkalu on varsinkin sukkien parsimisessa todella oiva apu. Sieni työnnetään sukan sisälle ja reikä, joka usein on kantapäässä, vedetään kireälle sienen hatun päälle.

Reikää kannattaa siistiä leikkamalla riekaleet pois. Näin sienen päälle kiristettynä saa parsittua "loimet" tasakireiksi ja kantapään muoto ja koko säilyvät.

..ja  parsitaan, eli poimitaan loimet parsinneulalla vuoroin yli ja ali. Jokainen parsinrivi täytyy parsia kiinni emosukkaan. Parsinneulassa täytyy olla riittävän iso silmä villalangalle ja itse neula ei saisi olla liian pitkä, kärki  terävänpuoleinen.

Tämä on ristikko-, eli korinpohjaparsintaa. Ehkä olisin voinut parsia loimivaiheen kunnolla emosukkaan kiinni ja tiiviimpi parsinta kestää kantapohjassa paremmin. Parsia voi myös sikin-sokin viistottain.

Mutta kun tuuli laantuu ja kevätaurinko lämmittää, istahdan ulos kelkkaan pärekopallinen rikkinäisiä villasukkia mukana...

Parsiminen on villiä! Villit käsityöt ovat kesyttämättömiä, alkuperäisiä, hauskoja, vapaita puntareista ja mittanauhoista ja joilla on oma paikka käsitöiden ekosysteemissä.