GENTLE ACTION. Taidetekoja ja habitaatteja

Gentle Action 

A habitat of  human-animal communication, music and happiness

Habitaatti: Rauno Lauhakangas, Tuula Nikulainen, Heike Vesters, David Rothenberg

Valastutkija Heike Vesters

Sain mieluisan "näyttelykutsun"  Gentle Action-yhteisölliseen taidetapahtumaan Osloon. Tehtävänäni oli visualisoida habitaatti, jossa kanssani näyttelyn ajan työskentelisivät valastutkija Heike Vesters, muusikko-kirjailija David Rothenberg sekä fyysikko Rauno Lauhakangas. Paikkana Kunstnernes Hus keskellä Osloa, kolmikerroksinen jyhkeä funkkistalo avarine galleriatiloineen. Mukaani otin luonnollisesti jurtan.

Tapahtuman kuraattorit, Eva Bakkeslett ja Anne Jortveitt, olivat ideoineet formaatin, joka koostui erilaisista taiteilijoiden ja tieteilijöiden muodostamista habitaateista. Habitaatit olivat luovia alustoja, jotka muodostuivat taiteilijoista sekä tieteilijöistä eli habitaatin "asukkaista" ja heidän toimistaan sekä yleisöstä, jotka muodostavat yhdessä sosiaalinen veistoksen (social sculpture).  Kuraattorit saivat kutsua intuitiotaan käyttäen kuhunkin habitaattiin visuaalisen taiteilijan sekä muita taitaja-tietäjiä valitsemiensa teemojen  mukaan. Oman habitaattini teema keskittyi valaiden ja ihmisten väliseen kommunikaation, valaiden lauluun, ääntelyyn ja valaskulttuurien uhanalaisuuteen. Taiteilija-kuraattoreiden intuitio toimi loistavasti: olin innoissani valas-aiheesta ja työskentelystä habitaatin muiden asukkaiden kanssa - ja myös yhteistyöstä habitaattien välillä! Ihan paras taidekonsepti ikinä!

Muusikko ja fil. professori David Rothenberg

Fyysikko ja valasaktivisti Rauno Lauhakangas

Habitaatti keräsi paljon yleisöä, luonnonsuojelijoita, kouluryhmiä, sekä valasaktivisteja ja -tutkijoita. Rakensin habitaatin valkeaan, canvaksella verhotun jurtan sisään, joka toimi oivallisena kaikupohjana valaan lauluille: kuin valaan vatsa tai hammasvalaiden ja delfiinien pyöreä vahan täyttämä kaikuluotain tai pääkoppa.

Jurtta ja valaanlaulu veti puoleensa runsaasti kuulijoita. Kuvassa mm. syväekologi David  Peat

Heiken, Davidin että Raunon esitelmät sekä keskustelut ihmisen ja valaiden välisestä vuorovaikutuksesta saivat minut pohtimaan uudella tavalla pohtimaan laulamisen merkitystä omien kokemusten sekä suomalaisen runonlaulu-tradition konteksteissa.



Miksi me laulamme?

Miksi me laulamme? Runonlaulajien jälkeläisinä vastaamme sen pitempää pohtimatta Larin-Kyöstiä lainaten: "En tiedä, miksi laulaa lintunen ja miksi jyräjääpi ukkonen. Vaan itse tiedän siksi laulavani, kun sävelet soivat rinnassani!" 
tai näin: 

Miksikä laulan? Nyt tiedän jo senki:

Laulu kun sieluhun voimia saa.

Laululla tenhon on voimainen henki,

Riemut ja tuskat se ain’ tasoittaa. –

Ääneni vaikk’ ompi kuuluton, räivän,

Laululla riemuiten ain’ alan päivän’,

Ukkoa Tuonelankin

Laululla tervehdin!  

Vieno 

(C. Edv. Törmänen 1855–1880) 

Miksi lintu laulaa - miksi ryhävalas laulaa?

Viimeaikaiset tutkimukset ovat Rauno Lauhakankaan mukaan osoittaneet linnun tuottavan laulaessaan aivoihinsa dopamiinia. Dopamiini on hormoni, joka tunnetusti saa myös ihmiset tuntemaan mielihyvää. Dopamiini on nk. kaksisuuntaisesti vaikuttava mielihyvähormoni: toisaalta se rauhoittaa, toisaalta se piristää. Minulle oli riemastattava uusi tieto se, että oletettavasti juuri dopamiini aktivoi meitä jäsentämään kaaottista ympäristöä havainnoimalla, arvioimalla ja suunnittelemalla. Toisin sanoen mielihyvä-hormoninvirtaus on avain elinympäristömme kaikkinaiseen ymmärtämiseen. Tämä ymmärrys taas johtaa rauhoittumiseen ja tasapainoon ympäristön kanssa, joka puolestaan saa aikaiseksi mielihyvän tunteita, tyytyväisyyttä. Positiivinen dopamiini-kierre! Laulu, laulettu runous, soitto ja tanssi ovat avaimia dopamiinivirtauksen aikaansaamiseksi. Todennäköisesti myös lintu laulaa mielihyvästä ja sydämen kyllyydestä oman elinympäristönsä parhaaksi.

Perinteisesti eläimen laulua on selitetty joko vastakkaisen sukupuolen houkuttelulla, urosten keskinäisellä kilpalaulannalla tai reviirin merkkaamisena - soitimella eli soittamisella. Mielenkiintoista, että äidinkielestämme puuttuu omakielinen käsite musiikki ja musiikin tuottaminen on soittamista, soitimella oloa (eikä pelaamista, play). En tiedä pitäisikö valaan laulua kutsua soitoksi vai lauluksi....

Ryhävalaan laulu, joka "löydettiin" vasta 60-70-lukujen taiteessa kylmän sodan satona. Yhdysvaltalaisten sukellusveneiden vakoillessa venäläisiä sotilaat tunnistivat merkillisen äänien jatkumon, joka ei voinut olla lähtöisin vihollis-sukellusveneestä. Ääni taltioitiin nauhalle. Samantien äänen alkulähteeksi valkeni suurikokoinen valas, ryhävalas. Laulua ei alkuun haluttu julkaista, koska pelättiin valaanmetsästäjien näin kykenevän paikallistamaan valaita äänten perusteella. 

Ryhävalaan laulun julkaiseminen (70- luvun alku) sai aikaan valtaisan valaiden suojeluun tähtäävän innostuksen ja ympäristöliikkeen syntymisen. Voidaan sanoa, että nykymuotoisen ympäristönsuojeluliikkeen äiti on valaan laululla synnytetty. Tarkempi ryhävalaan laulun analyysi on osoittanut, että kyseessä on todellakin laulu, jossa on toistuvia säkeitä, jaksoja ja rytmi. Laulu myös muuntuu samalla yksilöllä vuosien kuluessa. Ryhävalaat kuin runonlaulajia ja ryhavalaan laulu runonlaulua hihkuu vanha folkloristi! Laulu on sanojen runoutta, soitto on ääneen runoutta...

David on soittanut klarinettia yhdessä useiden eri valaiden kanssa ja kokenut onnen hetkiä kun ilmeinen vuorovaikutus kahden soittajan (tai soittajan ja laulajan) välille on syntynyt. Yhteisen soittosession järjestäminen ja sen vielä suunnitellusti onnistuminen vaatii, kuten arvata saattaa, satojen tuntien ponnistelua ja myös pettymyksiä. Davidin teos "Thousand Mile Song" kertoo ryhävalaan laulun ensiäänityksestä ja sen julkaisun aiheuttamista kuohuista, ympäristöliikkeen synnystä sekä hänen omista soittohetkistään valaan kanssa. Yhden kerran hän on kertomansa mukaan onnistunut "jammalemaan" hetken maailman suurimman laulavan ja laajimman äänialan hallitsevan nisäkkään, ryhävalaan,  kanssa. 

David kysyikin yleisöltä: miksi ryhävalas laulaa? -tai luo musiikkia, kuten hän itse valaan esityksen tulkitsee. Onko ryhävalaan laulu esitys? David kysyy. Vain uros-ryhävalaat laulavat. Yleisimmät vastaukset laulun tuottamisen "syihin" liittyivät pariutumiseen, viestin lähettämiseen satojen kilometrien päässä ruokaileville naaraille, naaraiden miellyttämiseen. Todellisuudessa tutkijoiden havainnot ryhävalaista ovat osoittaneet sen, että laulu ei tunnu kiinnostavan naaraita lainkaan tai se ei anakaan saa aikaiseksi minkäänlaista erityistä liikehdintää tai näkyviä reaktioita naaraiden parissa. Myöskään urosten välistä kilpalaulantaa ei ole tunnistettavissa.

Laulaako ryhävalas sydämensä kyllyydestä, ollakseen onnellinen ja yhtä ympäröivän maailman kanssa?

Vaikka ryhävalas on tunnetuin ja eniten tutkittu suurista valaista, kukaan ei todellakaan pysty selittämään, miksi ryhävalas laulaa. Laulut yleensä syntyvät pariutumislaitumilla, joten monet tutkijat uskovat laulamisen liittyvän pariutumiseen. Perinteiset tulkinnat uroksen miellyttämisyrityksistä, sosiaalisen aseman esiin tuomisesta, kilpailusta muiden urosten välillä, ovat liian yksinkertaisia. On tehty erilaisia uusia hypoteeseja valaita seuraamalla. Usein laulaja on yksinäinen uros. Toisinaan laulavalla uroksella on mukana naaras poikasineen, toisinaan myös toinen uros. Vahvimmat uudet hypoteesit liittyvät vuorovaikutukseen ja lauman yhteistoiminnan järjestämiseen, yhteisöllisyyden vahvistamiseen sekä mahdollisesti urosten väliseen avunantoon pariutumisen onnistumiseksi. Myös valaiden aivoista on löydetty dopamiinia. Näyttäisi siltä, että laulun ja äänen runoudella on perustavanlaatuinen merkitys niin ihmisen, kuin valaiden ja lintujen ympäristön hallinnassa. Kyse on ympäristön haltuun otosta, tapahtui se sitten dopamiinin, kaikuluotauksen, liikkeen, mielihyvän ja yhteenkuuluvuuden vaikutuksista yhdessä tai erikseen.

Toimiakseen äänirunouden, soiton, on oltava hyvää - taidetta! Voi vain arvailla mikä merkitys on äänisaasteella niin valaille kuin ihmisellekin, kaikelle elämälle. 

Joka tapauksessa:
Onnellisuuden kysymykset ja mittarit olisi saatava mitä pikimmiten käyttöön ihmisten aiheuttaman lopullisen ekokatastrofin välttämiseksi! Taiteilijat, olemme paljon vartijoina!

Felt has been my Beloved Medium for Art 25 years

Feel felt and felt 25 years 1984-2009

A felt as an artist´s media  

SAUNA

In my childhood home we bathed once a week in a seaside sauna, which was dark and black with soot. The only bright spot was a red woolly elf and it was moving... Every sauna-day the woolly elf was waiting in a different place. Because of the elf I took a tolerant attitude toward bathing, just in case Elf might bring luck to the bathers and the bathhouse itself. So it was the guardian spirit of sauna. 

Other childhood memories about sauna are the colder-than-cold antechamber, and the washing water: ice-cold water and boiling hot water and trying to find the right water temperature for washing.

As a child I also learned the wool is a good substance and woollen clothes are more valuable than other clothes. Swellings and other slight bruises were cured by pressing with wool. The wool helped cure my grandparents´ aches and pains, and woollen socks gave immediate relief to my own neuralgic (“growing-”) pains. Woolly felt boots were the only proper footwear in subzero weather if you wanted to avoid frozen toes. 

As a child I got my first felting experience with wearing woolen mittens and making snowballs. Repeated rubbing with snow made the soft mittens into stiff felt ones. 

As an adult I  have continued to work with hot and cold waters searching for the best temperature to speed up the felting process.  

 

LOVE WITH FELT
Wool has become my most beloved material cause its healing and protective power, but also because the working process touches my feminine essence. Felting is an alkaline process. You need alkali in order the wool to felt. Also the fertilization requires the alkali surroundings of the vagina. Felting is like giving birth. It can't be a coincidence that Finnish words EMÄ (mother, dam), EMÄntä (hostess, wife), EMÄtin (vagina) and EMÄs (alkaline) resemble one another.

THE MOTHER FELT AND THE BIRTH OF A NEW FELT
In 1992 I had the honoured and opportunity to teach the forgotten talent of making felt-making in West-Mongolia, Mankhan sum. In return I learned the local nomadic lifestyle and the skill of making large yurt felts drawn by a horse.  Since then Mongolia has been for me the Land of Mother Felt (Äitihuovanmaa). Man needs an old "mother felt" to give birth to a new felt. It is the responsinbility of the older women to spread the fresh wool over the mother felt. The supernatural abilities of nomad women are ensuring successful birth of the new felt. All families of the yurt village and all ages from small kids to grandparents take part in the felting process.

On the slopes of the Altai mountain I comprehended and found a familiar feminine Mongolian word: EME. The meaning of eme is feminine, wife, midwife, medicine and herb. The vegetation on the mountain slopes was low and prickly; the air was a mixture of scents of strong herbs. You could see small wool flocks caught in thorns around. For sure in early days the loose wool flocks from wild sheep were gathered to be used as padding for the sleeping place. Of course The first felt was born with making love!

THE MAGIC OF SHEEP – FELT AS SACRED SIGNIFICATION
My experience is that only the wool from a live sheep felts. Felt is the oldest ennobled substance and the “second skin” of the man. It is living substance giving spirit and life to all art representations. Just as a tattooed skin is alive (also ancient nomadic art), felted wool is alive. Both serve to bring together man, spirit, nature and journey. The felting process itself is part dance, part trance.

Domestic sheep were not treated as totem animals, but they are very valuable. Their wild ancestors are described in ancient Mongolian felt a lot; a wild sheep is one of the most frequently represented animal figure. Sheep is also the most eaten animal in various rituals. The appreciation of the sheep is high also still in the present Mongolia: out of ten matters which the Mongolians regarded as most important, sheep is the first and surely not because of its nutritive value. From the living wool that is walking along, man gets materials for sheds, yurt and clothing, art and ritual. At the same time the sheep carries in his back a living story and knowledge of the days of ancestors.

Wool for me is a living agent with its own memory and physics. Felting works as a receiver, a navel cord, between knowledge, thoughts and feelings and the surrounding world, between the present and the past. My work with felt is a research about connection and knowledge between natural science, mythology and a living metaphysics.

Tuula Nikulainen 1992 Mongolia/2009 Norway: